Adoptoi I tanti (ma ignorati) motivi per non fare una cucciolata
Rasvahybridi · Mies · Iäkäs · 10 vuotta
"Pieneen koirapussiin syntynyt 'ad capocchiam' ei saa olla olemassa. Sekäkoirapussit (ndr) voidaan tehdä... mutta ne on varattava niille, jotka tietävät mitä tekevänsä (ja valmistauduvat raskauden kliinisillä tutkimuksilla, ndr), jotka eivät improvisoidu (esimerkiksi tietäen täysin varmasti, että he voivat asettaa kaikki pentut, ndr), jotka eivät usko, että riittää vain "jättää luonnon kulkea", koska valitettavasti se ei ole lainkaan." Kirjoittaa tämän – muutama vuosi sitten – Valeria Rossi, koira-asiantuntija ja useiden sadan kirjan kirjoittaja koirista – joista osa on myös saatavana meidän pienessä kirjastossamme vapaaehtoisille – joka kuoli toukokuussa 2016, mutta joka kirjoitukset ovat edelleen saatavilla verkkomagazin "Ti presento il cane" . Tämän tietouden maailmaan olemme päättäneet viitata tarjotaksemme jonkinlaisia ajatuksia Bellunesiille, jotka jatkavat (ja pyytävät) pussien tuotantoa. Koirapennut ovat kauniita ja haluttuja, mutta kuinka monta niistä on myös terveitä, tasapainoisia ja tarkoitettuja etologisesti rauhalliseen tulevaisuuteen? Ensinnäkin – sanoo Valeria Rossi – ei ole totta, että koira "haluaa äitiys", eikä että "se on hyvä hänelle terveysnäkökulmasta" antaa koirapussin. Praktisesti, jos hän ei imene, koira ei voi kokea minkäänlaista äitiystunteita, ja hysteriset raskaudet eivät liity mitenkään oletettuun äitiyshaluun. Mitä tulee mainittuihin äitiyden hyötyihin, jos tosiaan halutaan suojelevan koiraa maitohormonipuhdistuksista, pyometrasta ja niin edelleen, paras tapa on ei antaa hänen synnyttää, vaan steriloida hänet. Ei myöskään ole totta, että koira "rauhottuu" jälkeen koirapussin. Toisin päin, Rossi korostaa, jotkut koirat koirapussin jälkeen "tutustuvat" ominaisuuksiin, jotka olisivat pysyneet piilossa ennen, mutta jotka ilmaantuvat juuri äitiystunteiden takia: ensin, arvaatko mikä? Agressiivisuus. Toinen "epätoivo" joka toistetaan usein on, että "äiti huolehtii kaikista": tämä ei ole ollenkaan totta, ja pussi – korostaa Valeria Rossi – on hullu panos! Niin että omistaja menettää automaattisesti hengityksensä ja seuraukset ovat dramaattisia: koirapennut annetaan liian aikaisin, ei sosiaalisoidu ja joskus ei edes raskauden oikein; todella nopea etsintä "kiltistä, joka ottaa niitä" ilman mitään arviointia tulevaisuuden omistajista: mikä johtaa myöhemmin hylättyihin koiriin tai – parhaassa tapauksessa – vain pinnallisesti hoitaviin. Sitten on spekulaatio-ajatukset, joihin Valeria Rossi on selkeä: et voi tulla rikkaaksi (tai jopa lopettaa palkansa) koirasi "pienen koiran" takana! Lopullinen syy, joka näyttää vetää ihmisiä syntyttämään koirapussin, on halu "säilyttää rotun" omalla koiralla, mielessä tai naisessa. Ja Rossin ajatus tästä ei salli nopeita ratkaisuja: "vaikka henkilökohtaisesti en ymmärrä halua "saada lapsen koirastani" enempää kuin ymmärrä kiinnostusta säilyttää omien nimien eloon (etsimällä pojaa, ndr), en löytäisi mitään väärää tästä halusta, jos Sciuremarie säilyttää koko pussin". Mitä vielä voidaan lisätä, jotta Bellunesit saavat vakuutuksen siitä, että heidän ei pitäisi synnyttää koirapussia eivätkä tukisi vastuuttomaata markkinoita jatkuvasti etsimällä koirapenneita? Ehkä se, että koirajäte on täynnä koiria, jotka syntyivät 'ad capocchiam'-parisuuksista!
Lue alkuperäinen (it)
“Di cucciolate fatte “ad capocchiam” non dovrebbero mai nascerne. Le cucciolate ( di meticci, ndr ) si possono fare…ma devono essere riservate a persone che sanno quello che fanno ( e preparano la gravidanza con esami clinici, ndr ), che non improvvisano ( ad esempio, sapendo perfettamente di poter sistemare tutti i cuccioli, ndr ), che non pensano che basti “lasciar fare alla natura”, perché purtroppo non basta affatto.” A scriverlo – alcuni anni fa – è Valeria Rossi, cinofila e autrice di più di cento libri sui cani – di cui alcuni disponibili anche nella nostra piccola biblioteca destinata ai volontari – deceduta nel maggio del 2016, ma i cui scritti sono tutt’ora disponibili sulla rivista online “Ti presento il cane”. A questo universo di conoscenze abbiamo deciso di attingere per proporre qualche riflessione ai bellunesi che continuano a sfornare (e richiedere) cucciolate. I cuccioli sono bellissimi e desiderabili, ma quanti di loro sono anche sani, equlibrati e destinati ad un futuro etologicamente sereno? Innanzitutto – dice Valeria Rossi – non è assolutamente vero che la cagna “ha il desiderio di maternità”, nè che “le fa bene alla salute” fare una cucciolata. In pratica, se non sta allattando, una cagna non può provare alcun istinto materno e neppure le gravidanze isteriche hanno nulla a che vedere con un presunto desiderio di maternità. Quanto ai vantati effetti benefici della maternità, se si vuole davvero proteggere la cagna dai tumori alla mammella, dalla piometra e così via la cosa migliore da fare non è farla partorire, ma sterilizzarla. Non è, poi, assolutamente vero che dopo una cucciolata la cagna “si calma”. Anzi, sottolinea la Rossi, alcune cagne dopo aver avuto una cucciolata “scoprono” doti caratteriali che fino ad allora sarebbero rimaste latenti, ma che vengono espresse proprio a causa dell’istinto materno: prima fra tutte, indovinate quale? L’aggressività. Un’altra “sciocchezza” che si sente ripetere è che “pensa a tutto la mamma”: non è per niente così e una cucciolata – sottolinea Valeria Rossi – è un impegno pazzesco! Tant'è che è quasi automatico che il proprietario vada nel panico e le conseguenze sono drammatiche: cuccioli ceduti troppo presto, non socializzati e talvolta neppure impregnati in modo corretto; una vera e propria corsa alla ricerca di “qualcuno che se li prenda” senza fare neanche uno straccio di valutazione dei futuri proprietari: il che porta a cani successivamente abbandonati o – nella migliore delle ipotesi – gestiti con altrettanta superficialità. Ci sono, poi, le finalità speculative, rispetto alle quali Valeria Rossi è lapidaria: non ci si può arricchire (ma neanche arrotondare lo stipendio) sulla pelle della cagnetta di casa! Un ultimo motivo che sembra spingere la gente a fare cucciolate è il desiderio di “perpetuare la stirpe” del proprio cane, maschio o femmina che sia. E la considerazione della Rossi al riguardo non ammette scorciatoie: “anche se personalmente non capisco la voglia di “avere un figlio del proprio cane” più di quanto non capisca la fissazione di mantenere vivo il proprio cognome ( cercando un figlio maschio, ndr ), non ci troverei niente di male in questo desiderio se però le Sciuremarie si tenessero tutta la cucciolata”. Che altro aggiungere per convincere i bellunesi sia a non fare cucciolate, sia a non alimentare un mercato irresponsabile cercando in continuazione cuccioli? Forse che di cani nati da accoppiamenti “ad capocchiam” ne sono pieni i canili?!
Listattu 4 kuukautta sitten
