Adoptoi MARCELKA
Rasvahybridi · Mies · Aikuinen · 4 vuotta
Syntymävuosi: 2022 Kun MARCELKA saapui eläinsuojeluasemalle, oli vaikea olla itkeämättä häntä katsellessa. Hän oli traagisessa kunnossa – laiha, leuan alueellaan kyhmyjä ja vuotavia haavoja. Kaikki viittasi siihen, että häntä olisi mahdollisesti lyöty. Hänen kehonsa kertoi valtavasta kärsimyksestä, ja pelko näkyi selvästi hänen silmissään, eikä sitä voinut peittää. Katsellessa häntä ei voinut kuin ihmetellä, mitä kauheaa hänelle oikein oli tapahtunut. Silti MARCELKA ei lopettanut ihmisten rakastamista. Kivusta ja pelosta huolimatta hän lähestyi heti ensimmäisistä hetkistä lähtien haukkuen, paukuttamalla räppäriä ja käpertyen käteen, ikään kuin pienen pienellä sydämellään hän vain pyytäisi hieman lämpöä ja turvaa. Ikään kuin epätoivoisesti haluaisi uskoa, että ihminen voisi olla hyvä. Vasta tässä paikassa hän alkoi hiljalleen herätä uudelleen eloon. Haavansa parantuivat, rauha ilmestyi hänen silmiinsä, ja pienen luurangon sijaan nyt näemme herkän kissanpennun, joka yrittää luottaa maailmaan uudestaan joka päivä. Hän tarvitsee edelleen painonlisäystä ja voimia, mutta kaikkein vaikein taistelu hän on jo voittanut. MARCELKA pelkää edelleen äkillisiä liikkeitä ja ääniä. Joskus hän käpertyy kasaan ikään kuin odottaen uutta iskua. Ehkä koko elämänsä ajan hän joutui taistelemaan selviytymisestä. Ehkä hän ei ollut koskaan ennen tuntenut turvallisuutta tai huolenpitoa. Tänään unelmoimme vain yhdestä asiasta – ettei MARCELKAn tarvitsisi enää koskaan pelätä. Että hän löytäisi ihmisen, joka näyttäisi hänelle, että tästä lähtien hän voi nukkua rauhallisesti, hyvin ruokittuna, turvassa ja rakastettuna.
Lue alkuperäinen (pl)
Rok urodzenia: 2022 Kiedy Marcelka trafiła do schroniska, trudno było patrzeć na nią bez łez. Była w tragicznym stanie — wychudzona, z guzami na pyszczku i ropiejącymi ranami. Wszystko wskazuje na to, że mogła zostać pobita. Jej ciało nosiło ślady ogromnego cierpienia, a w oczach było widać strach, którego nie da się udawać. Patrząc na nią, można było tylko zastanawiać się, co tak strasznego musiało ją spotkać. A jednak Marcelka nie przestała kochać człowieka. Mimo bólu i lęku już od pierwszych chwil podchodziła, strzelała baranki i wtulała się w rękę, jakby całym swoim małym serduszkiem prosiła tylko o trochę ciepła i bezpieczeństwa. Jakby desperacko chciała uwierzyć, że człowiek może być dobry. Dopiero u nas zaczęła powoli wracać do życia. Rany się zagoiły, w jej oczach pojawił się spokój, a zamiast małego szkieletu widzimy dziś delikatną koteczkę, która każdego dnia próbuje zaufać światu na nowo. Nadal musi nabrać ciałka i sił, ale najtrudniejszą walkę już wygrała. Marcelka wciąż boi się nagłych ruchów i hałasów. Czasem kuli się, jakby spodziewała się kolejnego ciosu. Być może przez całe życie musiała walczyć o przetrwanie. Być może nigdy wcześniej nie zaznała bezpieczeństwa ani troski. Dziś marzymy tylko o jednym — żeby Marcelka już nigdy nie musiała się bać. Żeby znalazła człowieka, który pokaże jej, że od teraz może spać spokojnie, najedzona, bezpieczna i kochana.
Listattu 3 kuukautta sitten
