Adoptoi Lester – Labrador retriever ter adoptie
Labrador Retriever · Mies · Iäkäs · 11 vuotta
Hei… olen Lester. Kyllä, se iso vaaleahiuksinen karvainen karhu, jonka hännän heilutusta saattoi nähdä ennen kuin edes huomasi minut. Olen 11-vuotias, mutta älä anna sen hämätä: mielessäni olen edelleen nuori pentu, jolla on aina virtaa. Kehoni saattaa olla hieman vanhempi, mutta sieluni pomppii edelleen joka päivä. Päädyin DOA:han toisen turvakodin kautta. Isäntäni ei voinut enää huolehtia minusta… ja se oli jotain, mistä olin todella surullinen aluksi. Mietit: Missä on ihminen? Mutta sitten tulivat kaikki nämä uudet ihmiset. Hoitajat, vapaaehtoiset, kehrääjät, eväsleipää tarjoavat, jaoin heitä vielä luokittelemassa. Ja he antavat minulle niin paljon huomiota, että täällä minä oikeastaan joudun kotiin. Niinpä tykkään mennä kaikkien kanssa. Todella kaikkien. Jos menet ulos, menen ulos. Jos tulet sisään, tulen sisään. Jos vain ajattelet menemistä, olen jo valmis. Ja ulkona? No, siellä minä odotan innokkaasti kaikkia. Koska et koskaan tiedä, kuka haluaa silittää päätäni. Olen labradorinnoutaja, nimittäin. Olemme syntyneet sisäänrakennetulla hellyysmoodilla. Rakastan edelleen leikkiä. Ainakin… alussa. Heitätkö palloa, juoksen innokkaasti sen perään, korvat tuulessa, kieli suusta ulos, täysin urheilukoira-ajatuksessa. Mutta sitten… puolivälissä… ajattelen yhtäkkiä: Odotatko? Ja sitten palaan iloisesti. Ilman palloa. Koska kyllä, tuo koko pallon palautuskonsepti ei koskaan oikein mennyt perille. Flossilenkillä leikkiminen? Hauskaa! Heitätkö? Sitten peli on ohi. Pullistelu flossilenkillä? Ei koskaan, miksi tekisin niin, kun voin vain seistä vieressäsi ja olla iloinen siitä, että huomiot minua? Ehkä en koskaan oikeastaan oppinut leikkimään. Mutta rehellisesti? Olen enimmäkseen iloinen, että olet täällä. Että naurat kanssani, kävelet kanssani, silität minua ja näet minut sellaisena kuin olen: onnellinen, suloinen, joskus hajamielinen labradorinnoutaja, jolla on sydän, joka aina heiluttaa häntää.
Lue alkuperäinen (nl)
Hoi… ik ben Lester. Ja, die grote blonde knuffelbeer die je misschien al hebt zien kwispelen voordat je me überhaupt zag. Ik ben elf jaar, maar laat je niet foppen: in mijn hoofd ben ik nog steeds een jonge pup met een motor die altijd aan staat. Mijn lijf is misschien iets ouder, maar mijn ziel? Die springt nog elke dag op en neer. Ik ben bij DOA terechtgekomen via een andere opvang. Mijn baasje kon helaas niet meer goed voor mij zorgen… en daar was ik eerst best verdrietig over. Je denkt toch: Waar is mijn mens nou? Maar toen kwamen hier allemaal nieuwe mensen. Verzorgers, vrijwilligers, knuffelaars, koekjesuitdelers, ik ben ze nog aan het categoriseren. En ze geven me zóveel aandacht dat ik me hier eigenlijk meteen thuis voelde. Ik ga dus ook graag met iedereen mee. Echt met iedereen. Als je naar buiten loopt, loop ik mee. Als je naar binnen loopt, loop ik mee. Als je alleen maar denkt aan lopen, sta ik al klaar. En buiten? Nou, daar kijk ik iedereen verwachtingsvol aan. Want je weet maar nooit wie er zin heeft om even over mijn koppie te aaien. Ik ben tenslotte een Labrador. Wij zijn geboren met een ingebouwde aaibaarheidsmodus. Spelen vind ik ook nog steeds geweldig. Tenminste… het begin. Je gooit een bal, ik ren er enthousiast achteraan, oren in de wind, tong uit mijn bek, helemaal het idee dat ik een sporthond ben. Maar dan… halverwege… denk ik ineens: Wacht… wat was ik ook alweer aan het doen? En dan kom ik vrolijk terug. Zonder bal. Want ja, dat hele bal terugbrengen-concept is nooit helemaal geland bij mij. Met een flostouw is het hetzelfde. Samen spelen? Leuk! Jij gooit? Dan is het spel klaar. Trekken aan de flos? Nee joh, waarom zou ik dat doen als ik ook gewoon naast je kan staan en blij kan zijn dat je met mij bezig bent? Misschien heb ik spelen nooit echt goed geleerd. Maar eerlijk? Ik ben vooral blij dat jij er bent. Dat je met me lacht, met me wandelt, me aait, en me ziet zoals ik ben: een vrolijke, lieve, soms wat vergeetachtige Labrador met een hart dat altijd kwispelt.
Listattu eilen
