Adoptoi Quando il dolore per la perdita del proprio animale domestico è insostenibile
Rasvahybridi · Tuntematon · Koirapupsi · 12 kuukautta
Viimeisin tutkimus osoittaa, että pitkittynyt luoja-tila voi syntyä jopa koiran tai kissan menetyksen seurauksena. Poistetaan yhteiskunnallinen epäherkkysyys niitä kohtaan, jotka julistavat laajaa suruaan. Pitkittynyt luoja-tila (PGD) on psykiatrisen häiriön kuvaus ja sisällytetty sekä Maailman terveysjärjestön kansainväliseen sairauksien luokitteluun että Amerikan psykiatriyhdistyksen diagnoosin ja tilastollisen käytännön oppikirjaan. Se koostuu jatkuvista ja vahingoittavista reaktioista, jotka kestävät yli 12 kuukautta, vaikuttavat unen laatuun, mielialaan ja sosiaaliseen elämään, koska ne sisältävät vakavia emoteja ja negatiivisia tunteita, kuten pahaa hädänhetkeä, syyllisyyttä, viharrasta, angeria ja epäilemystä: se on häiriö, joka vaikuttaa kolmasosaan niistä, jotka ovat kokeneet rakkaan henkilön kuoleman; ihmiset, jotka tulevat haavoittuvampiksi sairauksiin, koska heidän immuunijärjestelmänsä heikkenee. PGD vaatii erityistä monialaista hoitoa, joten tärkeää on tarkka diagnoosi, joka antaa oikeuden saada riittävää hoitoa terveysjärjestelmältä (psykoterapia, lääkkeet), mutta myös oikeus työpausajan tai vakuutusmaksujen korvaamiseen. Tällä hetkellä diagnoosi on mahdollista vain jos kuolema, joka aiheuttaa paljon kipua, on ihmisen (kumppani, lapsi, vanhempi jne.) kuolema, mutta ei jos se on lemmikkimme, jonka kanssa olemme jakaneet hyvin intensiivisen suhteen. Philip Hylandin tutkimus Maynoothin Irlannin yliopiston psykologian laitokselta, joka julkaistiin 14. tammikuuta amerikkalaisessa lehdessä PLOS One, osoitti, että tämä on erilainen: "ihmiset voivat kokea kliinisiä merkityksiä PGD:tä lemmikin kuoleman jälkeen, ja PGD-oireet ilmestyvät samalla tavalla riippumatta kuolleen olennon lajista." Kolmasosa (32,6 %) osallistujista oli kokenut rakkaan lemmikin kuoleman, ja lähes kaikki olivat myös kokeneet ihmisen kuoleman: hyvin 21 % näistä ihmisistä valitsi lemmikkinsä kuoleman enemmän kipavaaksi kuin perheenjäsenensä menetyksen. Ihmiset, jotka ovat kokeneet koiran tai kissan tai minkä tahansa muun lemmikin menetyksen, löytävät vaikeaksi ajatella sitä, koska herkkempi tai genetiikan kannalta herkempi henkilö saattaa kärsiä pitkittyneestä luoja-tilasta: mutta valitettavasti tämä ei ole tapaus useimmille väestöstä, joten liian monta katsoo "lempikissan kuoleman aiheuttaman kivun vähemmän lailliseksi kuin ihmisen kuoleman aiheuttaman kivun, ja monet, jotka kärsivät lemmikkinsä menetyksestä, tunnettaa itseään häpeissään, ymmärrettöminä ja siksi eristyneinä." Pahempaa vielä: "on vielä joitakin tieteellisiä alueita", sanoo iiriläinen tutkija, "joissa ihmiskuntaa pidetään ainutlaatuisena ja erillisenä kaikista muista lajeista (...). Darwinin löydöt osoittivat, että ei ollut tieteellistä perustetta pitää ihmistä poikkeuksellisena eläinryhmässä. Homo sapiens sapiens on varmasti erityinen afrikkalainen apina, mutta se on afrikkalainen apina (...) ja evoluutiobiologian löydöt osoittivat vain kuinka merkityksettömiä me olemme".(...) jotka jakavat noin 50 % DNA:staan paprikaan ja 90 % hiirtä. Irlantilainen tutkimus siis saavuttaa arvon, joka ylittää sen, että se osoittaa usein kokeneiden lemmikin menetyksen suuren kipun: todellisuudessa se avaa uuden näkökulman, joka tekee nykyisen päätöksen virheelliseksi, jolla lemmikin menetystä ei oteta huomioon luoja-tilan diagnostisissa kriteereissä, joka johtaa PGD:hen, joka nyt on tieteellisesti väärä ja siten mahdollinen korjattava. Jos WHO muokkaa pitkittynyt luoja-tilan luokittelua, ei vain kaikki ihmiset, jotka kärsivät PGD:stä, voivat saada hoitoa riippumatta siitä, mikä olento he eivät voi hyväksyä menetystä, mutta myös laaja-alaisen yhteiskunnallisen epäherkkyyden, joka on varattu niille, jotka kokevat suuren kipun ei-inhimillisestä ystävästä, joka ei enää ole läsnä, voi lopulta katoaa.
Lue alkuperäinen (it)
Una ricerca recente prova che il disturbo da lutto prolungato può insorgere anche per la perdita del proprio cane o gatto. Al bando l'insensibilità sociale oggi riservata a chi dichiara il proprio immenso dolore. Il disturbo da lutto prolungato (PGD-Prolonged Grief Disorder) è un disturbo psichiatrico descritto e incluso sia nella Classificazione Internazionale delle Malattie dell’OMS (Organizzazione Mondiale della Sanità), sia nel Manuale Diagnostico e Statistico dei Disturbi Mentali dell'American Psychiatric Association. Consiste in una serie di reazioni persistenti e debilitanti che durano più di 12 mesi e che influenzano il sonno, l’umore e la vita sociale poichè comprendono grave dolore emotivo e sentimenti negativi come l’angoscia, la colpa, l’invidia, la rabbia e l’incredulità: è un disturbo di cui soffre un terzo di coloro che hanno subito la perdita di una persona cara, soggetti che diventano anche più fragili dinanzi alle malattie dato che le loro difese immunitarie si abbassano. Il PGD richiede un trattamento multidisciplinare specifico ed è quindi importante che ci sia una diagnosi accertata, che fa nascere il diritto di ricevere cure adeguate dal sistema sanitario (psicoterapia, farmaci), ma anche il diritto ad assentarsi dal lavoro o quello di ricevere i rimborsi dalla propria assicurazione. Ad oggi, la diagnosi è però possibile solo se la morte che provoca tanto dolore è quella di una persona (compagno di vita, figlio, genitore, ecc.) ma non se a lasciarci è l’animale domestico col quale abbiamo condiviso un legame spesso intensissimo. Una ricerca di Philip Hyland del Dipartimento di Psicologia dell’Università irlandese di Maynooth, pubblicato il 14 gennaio scorso sulla rivista statunitense PLOS one, ha dimostrato che le cose stanno diversamente: “le persone possono sperimentare livelli clinicamente significativi di PGD dopo la morte anche di un animale domestico, e i sintomi della PGD si manifestano allo stesso modo, indipendentemente dalla specie a cui appartiene il defunto. Un terzo (32,6%) dei soggetti che hanno partecipato allo studio aveva sperimentato la morte di un animale domestico amato, e quasi tutti avevano anche sperimentato la morte di un essere umano: bene, il 21,0% di queste persone ha scelto la morte del proprio animale domestico come più angosciante rispetto alla perdita di un proprio congiunto”. Chi ha sperimentato il dolore per la perdita di un cane o di un gatto o di un qualunque altro animale domestico non fatica a considerare scontato che una persona più fragile o sensibile o geneticamente predisposta possa incorrere nel disturbo da lutto prolungato: ma, purtroppo, non è così per molta parte della popolazione, tanto che troppi vedono “il dolore legato alla morte di un animale domestico come meno legittimo del dolore legato alla morte di una persona e molti di coloro che soffrono per la perdita del loro animale domestico si sentono in imbarazzo, non compresi e, di conseguenza, isolati”. E addirittura, “ci sono ancora alcune aree della scienza – dice il ricercatore irlandese – in cui la specie umana è trattata come unica e distinta da tutte le altre specie (…). Le scoperte di Darwin hanno dimostrato che non c’era alcuna base scientifica per considerare gli esseri umani come eccezionali all’interno del regno animale. L'Homo sapiens sapiens è senza dubbio un'insolita scimmia africana, ma è una scimmia africana (…) e le scoperte della biologia evolutiva hanno solo dimostrato quanto siamo insignificanti noi esseri umani” (…) che condividiamo circa il 50% del nostro DNA con il cavolo” e il 90% con i topi. La ricerca irlandese ha, dunque, un merito che va oltre la dimostrazione del grande dolore che spesso si prova per la perdita di un animale domestico: infatti, apre una nuova prospettiva, che, di fatto, azzera la decisione fin qui imperante di escludere la perdita di animali domestici dai criteri diagnostici del lutto che può dare origine al PGD, una decisione che ora diventa scientificamente sbagliata e che ha, quindi, la possibilità di essere corretta. Se l’OMS rivedrà la propria classificazione del disturbo da lutto prolungato, non solo tutte le persone che soffrono di PGD potranno essere curate a prescindere dalla specie a cui appartiene l’essere di cui non accettano la scomparsa, ma potrà cadere per sempre anche la diffusissima insensibilità sociale oggi riservata a chi prova un dolore immenso per un compagno di viaggio non umano che non c’è più.
Listattu 4 kuukautta sitten
