Adoptoi Con il cane…sul cucuzzolo della montagna
Rasvahybridi · Tuntematon · Koirapupsi · 6 kuukautta
Kävely vuoristoissa on yksi kauneimmista aktiviteeteista, joita voi tehdä koiran kanssa. Mutta tietoisuudella. Ensimmäinen sääntö, johon on kunnioitettava, vaikuttaa itsestäänselvältä, mutta se ei ole lainkaan, koska usein henkilöt, jotka menevät koiran kanssa, ajattelevat vain omia kykyjään ja fyysistä kuntoa (joskus ei edes niitä!), kuin olisi itsestäänselvää, että koira kestää mitä tahansa nousua ja mitä tahansa reitin pituutta. Sen sijaan kävely on sovellettava koiran, sen terveystilan, ikän, koon, koulutustasojen ja väsymykseen kestävyyden mukaan. Keski- tai suurkoot tarvitsevat vuoristokävelyä vasta yhden vuoden ikäisenä, mutta heidän ei tulisi kohtata nousuja, joita täytyy odottaa vielä kuusi kuukautta, huomioiden että pidempi reitti vaatii vähemmän nousua ja päinvastoin. Pienet koirat ja brakykfaaliset rotut liikkuvat helposti väsymään, ja siksi reitti tulee asettaa niiden kykyjen mukaan. On myös uskomus siitä, että koira vuoristossa (alueella, joka on kaupungista poiskin) voidaan aina pitää ilman kiinni, jotta se pääsee lopulta toteuttamaan halunsa juosta ja haukia. Tämä on hyvin yleinen tapa ajatella, tyypillinen henkilöille, jotka parhaimmillaan ovat yksinkertaisesti valmistamattomia ja huonosti tiedostavia, mutta jotka usein näyttävät myös ylpeyttä ja turhaa varmuutta. Todellisuudessa koiraa ei saa koskaan pitää ilman kiinni, jos se voi aiheuttaa vaaraa, esimerkiksi muille kävelyreittien käyttäjille, liikkuville, pyöräilijöille, vierailijoille tai vuoristotalojen hallinnolle, ja niin edelleen, tai jos on kieltosääntö (joka joskus on jopa pääsyn kieltäminen), jolla suojellaan suojeltuja alueita ja luonnonsuojelualueita. Kuitenkin näissä tilanteissa ulkopuolella pääsyy ei anneta koiralle irti, jos se ei vastaa omistajan kutsuun nopeasti, on tarve suojehtia maahanmuuttajia: koira, joka jäljittelee yhtä monista vuoristossa olevista eläimistä, uhkaa ei vain maahanmuuttajan elämää (joka vaikka ei loukkaantuisi tai kuolisi koiran toimesta, voi silti haavoittua tai ainakin heikentyä jäljityksen vuoksi ja siten tulla alttiiksi muiden maahanmuuttajien saaliiksi), vaan myös omaa elämää mahdollisesta kosketuksesta sairaiden maahanmuuttajien kanssa (tuberkuloosi, rabies, mutta myös Aujeszky-tauti, joka aiheutuu virus, jonka luonnollinen isäntä on villihirviö, ja jota ei ole tehokasta hoitoa). Erityinen lomake "Koira yhteiskunnassa" -osiossa Apaca Guideissa (myös äänimuodossa) kerää monta muuta hyödyllistä tietoa laitteistosta, miten lähestyä reittiä, sekä asioita, joita tehdä ennen ja jälkeen vuoristokävelyyn.
Lue alkuperäinen (it)
L'escursione in montagna è tra le attività più belle da fare con il cane. Ma con coscienza. La primissima regola da rispettare sembra ovvia, ma non lo è affatto, dato che spesso chi si accompagna al cane pensa soltanto alle capacità proprie e alla propria condizione fisica (talvolta neppure a questa!), quasi fosse scontato che il cane possa affrontare qualsiasi dislivello e qualsiasi durata del percorso. Invece, l’escursione deve essere adeguata al cane, al suo stato di salute, alla sua età e taglia e al suo livello di allenamento e al grado di resistenza alla fatica. Cani di taglia media o grande dovrebbero essere condotti in montagna solo dopo l’anno di età ma senza che debbano affrontare dislivelli, per affrontare i quali bisognerà attendere altri 6 mesi, tenendo conto che un percorso più lungo dovrà comportare meno dislivello e viceversa. I cani di piccola taglia e le razze brachicefale tendono ad affaticarsi più facilmente e quindi il percorso dovrà essere proporzionato alle loro capacità. C'è poi la convinzione che il cane in montagna (in quanto area extraurbana) possa essere lasciato libero sempre, in modo che finalmente dia sfogo al proprio desiderio di correre e annusare. E' un modo di pensare frequentissimo, proprio di persone che nell'ipotesi migliore sono solo sprovvedute e poco informate, ma che spesso brillano anche per arroganza e prepotenza. In realtà, il cane non può mai essere lasciato libero se è in grado di arrecare pericolo ad esempio, ad altri escursionisti, a sciatori, a ciclisti, ad avventori o gestori dei rifugi, e così via o se c'è un divieto (che talvolta è addirittura di accesso) a salvaguardia di aree protette e di parchi naturali. Ma al di fuori di tali fattispecie, la motivazione principale per non lasciare libero il cane che non risponde prontamente ai richiami del conduttore è la necessità di tutelare la fauna selvatica: un cane che rincorre uno dei molti animali selvatici presenti in montagna mette in pericolo non solo la vita del selvatico (che se anche non verrà ferito o ucciso dal cane potrà però ferirsi o comunque indebolirsi per l’inseguimento ed esporsi così a una più facile predazione da parte di altri selvatici), ma anche la propria per l’eventuale contatto con esemplari selvatici malati (rabbia, tubercolosi, ma anche la malattia di Aujeszky, causata da un virus che ha come ospite naturale il cinghiale e per la quale non esiste un trattamento efficace). Una scheda specifica nella sezione “il cane nella società” delle Guide di Apaca (anche in formato audio) raccoglie molte altre utili informazioni sull'attrezzatura, sulle modalità di affrontare il percorso e sulle cose da fare prima e dopo l'escursione in montagna.
Listattu 5 kuukautta sitten
