Adoptoi Il cane dominante non esiste
Rasvahybridi · Nainen
Kärkikissan on se, joka herättää instinktisen, tietämättömän halun kohdistaa sen alaiseksi. Kun kohtaavat koirat kävelyillä tai ilman riivoa tai ystävän kotona, on hyvin yleistä kuulla tietyt käyttäytymisviivet arvioiduksi "normaaliksi", koska ne toteutuvat koiralla, joka pidetään ja arvioituna "kärkikisana": tämä tapahtuu koiralla (voi olla jopa naiskoira), joka kohottaa toista koiraa tai ihmisen jalkaa; tai koiralla, joka pitää kaikki pois penkiltä, jolla ihmisen kaveri istuu; se tapahtuu myös koiralla, joka täysin hylkää pyynnöt ei vetää riivua; tai koiralla, joka ei koskaan rauhoitu ja pysyy jatkuvasti valppaana ympäröivässä maailmassa. Kaikissa näissä tilanteissa on todellisuudessa tarkat etologiset selitykset, vaikka ne eroavat toisistaan, joissa dominanssia ei ole edes mukana. Dominanssi ja alammainen käyttäytyminen ovat käsitteitä, jotka kuvaavat "voimasuhteita" yksilöiden välillä sosiaalisessa ryhmässä tai vakavassa suhteessa: niillä voidaan siis määritellä yksilön asema, ja ne ovat hyödyllisiä ymmärtääkseen sosiaalisia dynamiikkoja, mutta eivät tarkoita perhekoiran käyttäytymisen arviointia, joka tiettyyn tilanteeseen liittyy vain lajin monista tyypillisistä käyttäytymisestä. Tämä pätee myös aggressioon, joka ei ole välttämättä dominanssin ilmaisu: itse asiassa hyökäysmotivaatio (aggressio) on vaikuttunut useilla tekijöillä (perinnöllisyys, kokemukset, terveys, sosiaalinen koulutus, pelko, saalistus- ja alueellisuusmotivaatio, jne.) ja se kuuluu yksilön koiran henkilöllisyyteen, kun taas dominanssi ei ole henkilöllisyyden piirre, vaan osa (epäsymmetrisestä) suhteesta, joka vaihtelee kontekstissa tai suhteessa, jonka koira ylläpitää. Siksi, kun ymmärretään, että ei ole "kärkikissaa", joka haluaa nukahta pöydällä tai puolustaa ruokaa tai leluja tai jopa menettää oven ensin, voi olla helpompaa ihmiselle jättää pois instinktisen, tietämättömän halun kohdistaa koiraa alaiseksi ja tulkita sen käyttäytymistä vähemmän yksinkertaistetusti. Ihmisen ja koiran välisessä suhteessa dominanssi ja alamaisuus ovat aina käytettyjä perusteluihin pakottaviin menetelmiin ja rangaistuksiin, jotka varmistavat ihmisen antropokeskeisen ylivoiman ja ihmisen eläimen tahon nauttia ei-inhimillisestä eläimestä: sen sijaan, mitä todella tarvitaan suhteessa omaan asukaskontaktiin liittyvään eläimeen, on ihmiset, jotka ovat autoriteetteja, jotka ilmoittavat tasapainon tiedon, empatian ja kuuntelun välillä tarpeidensa ja vaatimusten osalta omaa eläintä, hylkäämällä dominanssin, määräyksen ja autoritaarisuuden.
Lue alkuperäinen (it)
Il cane dominante è quello che attiva l'istintivo, ignorante desiderio di sottometterlo. Nell’incontrare cani in passeggiata o in area sgambo o nell'abitazione di un conoscente capita molto spesso di sentire giudicare alcuni comportamenti come “normali” perché messi in atto da un cane considerato e valutato come “dominante”: succede con il cane (magari anche femmina) che monta un altro cane o la gamba di un umano; oppure con il cane che tiene tutti lontani dalla panchina dove è seduto il compagno umano; succede col cane che non ascolta minimamente le suppliche di non tirare al guinzaglio; oppure con il cane che non si rilassa mai e sorveglia incessantemente il contesto. Tutte queste fattispecie hanno, in realtà, spiegazioni etologiche precise ancorchè diverse tra loro, in cui la dominanza non viene proprio in gioco. Dominanza e subalternità, infatti, sono concetti che descrivono le “relazioni di potere” tra individui all’interno di un gruppo sociale o di una relazione stabile: qualificano, cioè, lo status di un soggetto e, quindi, sono utili a comprendere le dinamiche sociali, ma non per dare un’etichetta a singoli atteggiamenti del cane di famiglia che in determinate situazioni si esprime semplicemente con uno dei tanti comportamenti tipici della specie. E’ così anche per l’aggressività, che non è necessariamente espressione di dominanza: infatti, la motivazione ad aggredire (aggressività) è influenzata da diversi fattori (genetica, esperienze vissute, stato di salute, socializzazione, paura, motivazione predatoria e territoriale e così via) e fa parte della personalità del singolo cane, mentre la dominanza non è un tratto della personalità ma un aspetto di una relazione (asimmetrica) che varia in ragione del contesto o del rapporto relazionale che il cane sta intrattenendo. Dunque, una volta capito che non è un “cane dominante” quello che vuole dormire sul letto o che difende il cibo o i giochi o, addirittura, quello che oltrepassa per primo la porta di casa, sarà forse più facile per l’umano di turno mettere da parte il proprio istintivo, ignorante desiderio di sottomettere il cane e impegnarsi in una lettura meno semplificata dei suoi comportamenti. Nella relazione uomo-cane, dominanza e sottomissione sono servite, da sempre, a giustificare metodi coercitivi e punizioni come strumento di affermazione antropocentrica della superiorità e del volere dell’animale umano sull'animale non-umano: invece, ciò di cui c’è davvero bisogno nel rapporto con il proprio animale convivente è di persone autorevoli, che esprimono un equilibrio tra competenza, empatia e ascolto dei bisogni e delle esigenze del proprio compagno animale, rifiutando dominanza, imposizione e autoritarismo.
Listattu 4 kuukautta sitten
