Adoptoi Grace
Rhodesian Ridgeback · Nainen · Aikuinen · 5 vuotta
Hei... olen täällä... minä vielä tunnen hieman pelokkuutta sanomasta jotain, joten ehkä puhun hieman hiljaa... Minä olen nyt DOA:ssa. Päädyin tänne koska edelliset omistajat... no... eivät huolehtineet minusta hyvin. Ei minusta eikä muusta perheestäni. Yritän ei miettiä liian paljon, mutta... joskus vielä näkyy hieman minussa. Olen todella varovainen. Uudet ihmiset... minä löysin niistä hyvin pelottavia. Silloin en halua olla näkyvissä niin että he eivät näe minua. He sanovat että minun tulee oppia luottamaan uudelleen, mutta se vie aikaa. Paljon aikaa. Jotkut karkit auttavat, mutta vaikka sekin usein en pysty ottamaan vastaan. Se on niin stressaava että jalani alkavat värähdä. On myös monta asiaa, joita olen koskaan nähnyt tai tehnyt. Meneminen ylös tai alaspäin portaita...? Ei, en vielä uskalla. Ja hissi... eioh. Minä mene sinne, mutta kun se liikkuu, kaadun jalalleeni. Tuntuu kuin maata katoaa alle minusta. Pelata kiekolla? En tiedä mitä se on. Ja kovat äänet? Minä saan niistä niin pelokkaaksi että koko kehoni kovettuu. TV tai radio... minulle se on kuin salama, joka tekee ääntä yhtäkkiä. Ja tuuli- tai sateenvarjo... mitä se on taas? En ole koskaan nähnyt sellaista! Ja rehellisesti toivon että se ei lähesty liian läheltä. Joten minä olen vielä jonkinlainen hankkeena, sanotaan täällä. Mutta minä todella yritän parhaani. Haluan niin paljon oppia siitä, että ihmiset ovat turvallisia. että minun ei tarvitse pelätä enää. että minulla voi olla pehmeä vuode ja joku, jolla on minua kohtaan kärsivällisyyttä. Ehkä olet ihan sinä henkilö, joka antaa minulle mahdollisuuden tottua asioihin rauhallisesti. Joku, joka ei työnnä minua eteenpäin, vaan murru: "Ota aikaasi. Olet turvallisessa." Toivon sitä... Kunnes siihen asti minä olen täällä, hieman värähtelevä, mutta myös hieman toivoa kantava.
Lue alkuperäinen (nl)
Hoi… ik ben het… Ik vind het nog een beetje spannend om iets te zeggen, dus misschien praat ik een beetje zachtjes… Ik woon nu even bij DOA. Ik ben hier terechtgekomen omdat mijn vorige baasjes… tja… niet zo goed voor mij zorgden. Voor mij niet en voor de rest van mijn familie ook niet. Ik probeer er niet te veel aan te denken, maar… soms kun je het nog een beetje aan mij zien. Ik ben namelijk best verlegen. Nieuwe mensen… die vind ik heel erg eng. Dan kruip ik het liefst een beetje weg, zodat ze me niet zien. Ze zeggen dat ik weer moet leren vertrouwen, maar dat kost tijd. Heel veel tijd. Een snoepje helpt soms, maar zelfs dat durf ik vaak niet aan te nemen. Het is dan al zo spannend dat mijn pootjes beginnen te trillen. Er zijn ook veel dingen die ik nog nooit heb gezien of gedaan. Een trap op of af…? Nee, dat durf ik nog niet. En de lift… ojee. Ik loop er wel in, maar zodra hij beweegt zak ik door mijn pootjes. Het voelt alsof de grond onder me wegvalt. Spelen met een balletje? Dat ken ik niet. En harde geluiden? Daar schrik ik zo van dat mijn hele lijfje verstijft. Een televisie of radio… dat is voor mij nog een soort donderwolk die zomaar geluid maakt. En een paraplu… wat is dat nou weer? Dat heb ik nog nooit gezien! En eerlijk gezegd hoop ik dat hij niet te dichtbij komt. Ik ben dus nog een beetje een projectje, zeggen ze hier. Maar ik probeer echt mijn best te doen. Ik wil zo graag leren dat mensen veilig zijn. Dat ik niet meer bang hoef te zijn. Dat ik ooit misschien een zacht bed heb en iemand die geduld met me heeft. Misschien ben jij wel iemand die mij rustig laat wennen. Iemand die me niet pusht, maar fluistert: “Neem je tijd maar. Je bent veilig.” Ik hoop het zo… Tot die tijd zit ik hier, een beetje bibberig, maar ook een beetje hoopvol.
Listattu 2 kuukautta sitten
